Sydän huutamaan jää joka hetkeen

On kivaa provosoida ahdasmielisiä idiootteja iltalehden keskustelussa. on kivaa myös nauraa näiden "Yksikään somali ei käy töissä, hahaha valehtelet jos muuta väität :D:D:D:D:D" ja "homot on perverssejä ja raamattu sanoo jaja luonnotonta ja väärää" kommenteille.

//ja vielä lisään että on myös hauskaa nauraa noiden perättömille väitteille

Never give up

Hurtsia oon kuunnellut tänään aika paljon. rakastan Wonderful lifea ja Stayta ja tää kaikki muukin kuulostaa tosi kivalta ja hih.

Art is the Weapon

Mulle tuli joku pakottava tarve kertoa yhestä asiasta, mikä on nyt muuttanut mun elämää ihan mahdottomasti tässä reilun puolen vuoden aikana. My Chemical Romance, bändi joka muutti mun suhtautumista elämään ja maailmaan ja itseeni, ja jonka ansiosta mä olen onnellisempi kuin vuosiin. Tää kuulostaa varmaan ihan älyttömästi siltä kuin mä vaan esittäisin ja valehtelisin, koska onhan se vitun hienoa sanoa että se muutti mun elämää, mutta mä olen ihan tosissani. Mä en sanois jos en tarkottais.

Ennen kuin mä aloin kuuntelemaan mcr:ää, mä en tavallaan tuntenut mitään kovinkaan voimakkaasti. Mun mieliala kyllä vaihteli koko ajan, mutta mä en muista että olisin vuosiin ollut kunnolla surullinen tai vihainen tai onnellinen. Mä vaan olin, jotenkin leijailin siinä vähän pelottavassa olotilassa jossa mikään ei tuntunut vaikuttavan muhun mitenkään. Mä muistan sen, kun mä mietin hirveen usein jotain syytä elää. Mä en nähnyt mitään syytä. Mutta ei mulla kyllä ollut mitään syytä olla elämättäkään, mulle oli ihan sama olinko mä elossa vai kuollut vai mitä. Kun mä sit aloin kuuntelemaan mcr:ää tilanne ei tuntunut aluks muuttuvan minnekkään, ei muuttunut oikeestaan varmaan kuukausiin, mutta sit mä huomasin kokevani jotenkin paljon voimakkaammin vihaa ja surua ja mä uskalsin näyttää turhautumiseni. Mulle jo tää oli tosi helpottavaa, mulle jo pelkkien negatiivisten tunteiden tunteminen voimakkaammin oli tosi vapauttavaa. Siitä kesti taas aika kauan kunnes mä oikeasti aloin tuntemaan ilonkin voimakkaammin. Se on oikeesti mahtavaa kun näkee kaiken taas niin kauniina kuin miltä ne näytti joskus pienenä lapsena.

Mulla on nykyään enemmän voimaa ja halua olla oma itteni. Mä en enää jaksa miettiä niin paljon sitä, mitä muut on mieltä musta, ja mä en halua enää olla kukaan muu kuin oma itseni. Mulla on paljon parempi olla kunhan vaan oon oma itseni, mä en oo koskaan aiemmin tajunnut sitä ja oon aina yrittänyt olla joku muu.

Mä voisin kirjottaa tästä paljon enemmänkin, mutta hei, ei kukaan jaksais lukea niin paljon näin sekavaa tekstiä. Mä heitin tähän kasan kuvia jo ennen kuin mä kirjoitin mitään, tossa on pieni osa kaikesta siitä mikä mcrssä on saanut mut oikeasti katsomaan maailmaa vähän erilailla ja tehnyt elämästä helpompaa ja jotenkin vapaampaa.

oho, mulla on heti jo lisättävää tähän. Mä haluisin vielä sanoo että jos mä en ois löytänyt mcr:ää mä olisin nyt aika huonossa kunnossa. On kuitenkin tapahtunu kauheesti kaikkee ei niin kivaa, mutta näköjään mä olen vielä kunnossa.

Jaja vieläkin lisää. mä kelasin tänään millaiset mun fiilikset oli kaheksannen luokan aikana, kun mulla meni silloin, ainakin ennen joulua, aika huonosti. Mä muistan älyttömästi pelkoa, mä muistan kuinka mun kädet on tärissyt tuollon hirveästi vaan siitä pelosta. Musta tuntuu että mä aloin hakeutumaan tilanteisiin joissa mä pelkäsin ees vähän, joissa mua ees jännitti, koska se pelko oli vaan niin voimakas ja selvä tunne, ei yhtään niin hämärä kuin kaikki muut.

Päästänsä sekaisin

Tästä tulee nyt kunnon angstiavautuminen.

Mä ehdin jo toivoa, että mulla menee oikeesti hyvin. Se kyllä hämmensi mua, tänä syksynä mulla on ollu parempi olo kuin vuosiin. Mä tunsin taas olevani se ihminen, joka mä jossain syvällä sisälläni olin. Mä olen jopa vähän päässyt sosiaalisten tilanteiden fobiastani tänä syksynä, tai niin mä ainakin luulen. Ihan pikkuisen, tosi tosi tosi vähän, siis.

Se on oikeasti hämmentävää kun näkee yhtäkkiä ihan selvästi sen, että helvetti mähän olen elossa, ja mä haluan olla vielä huomennakin. Se on ihan outo tunne sen jälkeen kun on vuosia vaan ihmetellyt että mitä järkeä elää kun huominen on kuitenkin taas samaa paskaa.

Musta tuntuu että mä oon taas ajautumassa siihen samaan tilaan jossa mä silloin aiemmin olin. Eilen mä olin taas vanhaan tapaani koko ajan ahdistunut, ja se oli vielä pahempaa kuin yleensä. Mua vitutti ja ärsytti ja pelotti ja ahdistiahdistiahdisti. Tänään mä oon kokoajan ylianalysoinut kaikkea. Tää on tosi ahdistavaa ja mua pelottaa että kadotan itteni taas uudestaan, lopullisesti.

LOTMS

Tilasin Life on the Murder Scenen useita viikkoja sitten, ja kun eilen huomasin sen tulleen mä melkein hypin ilosta (oisin hyppinyt mutta kun on juuri tullut kesken koulupäivän kotiin ja on sellasessa kunnossa että hyvä jos pysyy pystyssä niin tyytyy mieluummin vain hymyilemään leveästi ennen kuin kaatuu sänkyyn). Ja nyt, kun oon kuunnellut cdn kaks kertaa, kattonut ensimmäisen dvd:n eli video päiväkirjan kaks kertaa ja toisen dvd:n, jossa live-esityksiä ym ja musiikki videoita ja niiden making of- videoita, kerran, voin sanoa että se on vaan jotain siisteintä ikinä. Tai siis, rakastan tota video päiväkirjaa ihan mahdottomasti, koska paljon haastatteluja ja juttua videoista ja kaikkea kivoja juttuja. Mulla oli ehkä keskittyneimmät kaksi tuntia koko elämässäni kun katoin sitä. Toinen dvd oli myös kiva, koska rakastan MCRn live esityksiä kun ne on vaan jotenki niin... energisiä? Ei tuu mitään hienompaa sanaa mieleen nyt.

Harmittaa että huomenna pitää mennä kouluun, haluisin vaan jäädä kotiin ja kattoo noi taas uudestaan.

Alku

Sairas poika täällä hei, luet nyt uusinta blogiani, no motivationia. Voin sanoa että tässä vaiheessa ei oo vielä aavistustakaan tän blogin tulevasta sisällöstä, sain itseasiassa about vuorokausi sitten keskellä yötä ajatuksen että hei, mähän kasaan uuden blogin kun en vanhaan jaksa enää kirjoittaa. Ja ja. Sillee.

Voishan tähän pienet esittelyt heittää vaikka kaikki mun tulevat lukijat on varmaan vaan kavereita jotka tuntee mut jo. (en siis mitenkään sillä etteikö tätä saisi muutkin lukea, tietenkin saa ja mielelläänkin, mutta kun ketään ei yleensä kiinnosta.)

Siis, olen Sick boy, 15-vuotias outo lapsi Jyväskylästä joka etsii itseään ja tykkää hyvästä musiikista (= My Chemical Romance on ehkä jotain ihaninta ikinä). Yrittää muistaa hengittää ja pelkää vähän kaikkea, erityisesti muita ihmisiä ja ehkä itseäänkin. Harrastan kitaran soittoa, piirtelyä, kirjoittamista ja turhaa miettimistä.

No uh, se oli aika lyhyt ja epäonnistunut esittely, mutta tykätkää musta ja antakaa anteeksi.