Art is the Weapon

Mulle tuli joku pakottava tarve kertoa yhestä asiasta, mikä on nyt muuttanut mun elämää ihan mahdottomasti tässä reilun puolen vuoden aikana. My Chemical Romance, bändi joka muutti mun suhtautumista elämään ja maailmaan ja itseeni, ja jonka ansiosta mä olen onnellisempi kuin vuosiin. Tää kuulostaa varmaan ihan älyttömästi siltä kuin mä vaan esittäisin ja valehtelisin, koska onhan se vitun hienoa sanoa että se muutti mun elämää, mutta mä olen ihan tosissani. Mä en sanois jos en tarkottais.

Ennen kuin mä aloin kuuntelemaan mcr:ää, mä en tavallaan tuntenut mitään kovinkaan voimakkaasti. Mun mieliala kyllä vaihteli koko ajan, mutta mä en muista että olisin vuosiin ollut kunnolla surullinen tai vihainen tai onnellinen. Mä vaan olin, jotenkin leijailin siinä vähän pelottavassa olotilassa jossa mikään ei tuntunut vaikuttavan muhun mitenkään. Mä muistan sen, kun mä mietin hirveen usein jotain syytä elää. Mä en nähnyt mitään syytä. Mutta ei mulla kyllä ollut mitään syytä olla elämättäkään, mulle oli ihan sama olinko mä elossa vai kuollut vai mitä. Kun mä sit aloin kuuntelemaan mcr:ää tilanne ei tuntunut aluks muuttuvan minnekkään, ei muuttunut oikeestaan varmaan kuukausiin, mutta sit mä huomasin kokevani jotenkin paljon voimakkaammin vihaa ja surua ja mä uskalsin näyttää turhautumiseni. Mulle jo tää oli tosi helpottavaa, mulle jo pelkkien negatiivisten tunteiden tunteminen voimakkaammin oli tosi vapauttavaa. Siitä kesti taas aika kauan kunnes mä oikeasti aloin tuntemaan ilonkin voimakkaammin. Se on oikeesti mahtavaa kun näkee kaiken taas niin kauniina kuin miltä ne näytti joskus pienenä lapsena.

Mulla on nykyään enemmän voimaa ja halua olla oma itteni. Mä en enää jaksa miettiä niin paljon sitä, mitä muut on mieltä musta, ja mä en halua enää olla kukaan muu kuin oma itseni. Mulla on paljon parempi olla kunhan vaan oon oma itseni, mä en oo koskaan aiemmin tajunnut sitä ja oon aina yrittänyt olla joku muu.

Mä voisin kirjottaa tästä paljon enemmänkin, mutta hei, ei kukaan jaksais lukea niin paljon näin sekavaa tekstiä. Mä heitin tähän kasan kuvia jo ennen kuin mä kirjoitin mitään, tossa on pieni osa kaikesta siitä mikä mcrssä on saanut mut oikeasti katsomaan maailmaa vähän erilailla ja tehnyt elämästä helpompaa ja jotenkin vapaampaa.

oho, mulla on heti jo lisättävää tähän. Mä haluisin vielä sanoo että jos mä en ois löytänyt mcr:ää mä olisin nyt aika huonossa kunnossa. On kuitenkin tapahtunu kauheesti kaikkee ei niin kivaa, mutta näköjään mä olen vielä kunnossa.

Jaja vieläkin lisää. mä kelasin tänään millaiset mun fiilikset oli kaheksannen luokan aikana, kun mulla meni silloin, ainakin ennen joulua, aika huonosti. Mä muistan älyttömästi pelkoa, mä muistan kuinka mun kädet on tärissyt tuollon hirveästi vaan siitä pelosta. Musta tuntuu että mä aloin hakeutumaan tilanteisiin joissa mä pelkäsin ees vähän, joissa mua ees jännitti, koska se pelko oli vaan niin voimakas ja selvä tunne, ei yhtään niin hämärä kuin kaikki muut.