Mä ehdin jo toivoa, että mulla menee oikeesti hyvin. Se kyllä hämmensi mua, tänä syksynä mulla on ollu parempi olo kuin vuosiin. Mä tunsin taas olevani se ihminen, joka mä jossain syvällä sisälläni olin. Mä olen jopa vähän päässyt sosiaalisten tilanteiden fobiastani tänä syksynä, tai niin mä ainakin luulen. Ihan pikkuisen, tosi tosi tosi vähän, siis.
Se on oikeasti hämmentävää kun näkee yhtäkkiä ihan selvästi sen, että helvetti mähän olen elossa, ja mä haluan olla vielä huomennakin. Se on ihan outo tunne sen jälkeen kun on vuosia vaan ihmetellyt että mitä järkeä elää kun huominen on kuitenkin taas samaa paskaa.
Musta tuntuu että mä oon taas ajautumassa siihen samaan tilaan jossa mä silloin aiemmin olin. Eilen mä olin taas vanhaan tapaani koko ajan ahdistunut, ja se oli vielä pahempaa kuin yleensä. Mua vitutti ja ärsytti ja pelotti ja ahdistiahdistiahdisti. Tänään mä oon kokoajan ylianalysoinut kaikkea. Tää on tosi ahdistavaa ja mua pelottaa että kadotan itteni taas uudestaan, lopullisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti